Koeajo

Vihdoinkin ne keksi laittaa aisojen jatkeeksi pyörät! Jo tässä on vedettykin pelkkää metallista karttua pitkin maita ja mantuja, pyörät ne vaan helpottaa kummasti työntekoa ja varmasti naapuritkin kiittää kun ei tarvii kuunnella sitä vetokartun rahinaa soratiellä...

Nyt on siis tehty tähän taloon ensimmäinen juontokärry. Se on vielä maalipintaa vailla, mutta pitihän se koeajaa ensin jotta nähdään vaatiiko se vielä jotain rakenteellisia muutoksia.

Mä en kyllä jäänyt odottelemaan mitään säätöjä, heti kun kärry oli kiinni lähdettiin metsään ja kun se niin kevyesti perässä tuli, tuli meitsillekin askeleeseen keveyttä niin paljon että piti ihan ravissa edetä! On se kuulkaa pikkasen eri ravailla metsäteitä juontokärry perässä ku ratsastaja selässä. Toisessa hommassa on järkeä ja toisessa ei, arvaatte varmaan kumpaan suuntaan meitsi kallistuu!

Hovikuvaaja ja juontokärryn suunnittelija ja valmistaja Arska oli kameran kanssa mukana koeajolla, ja jopa jokunen kuva onnistui kohtalaisesti:

Aputyttö apujakkaralla, ilman tätä ei valjastus onnistu.

Ensin Sari saa viimeisillä voimillaan valjaat jotenkuten selkään, sen jälkeen alkaa varsinainen asennus.

Mäkivyöt vielä, ja meitsi vaan odottaa ja odottaa ja odottaa.

Sit loppu heinänsyöminen ja laitetaan suitset vielä päähän, alkaa olla valmista.

Kieli keskellä suuta, jotta osutaan aisojen väliin.

Onneksi edes toinen meistä on mestari.

Tässä ne nyt on, juontokärryt.

Mikäs näitä on vedellessä, Sarikin saa ihan juosta perässä!

Piti sitä sit kokeilla ihan tositoimissakin, nippu syreenejä vedettiin taas pois puutarhasta.

Tällä kertaa ei osuttu edes ränniin!

Tämmöttis täällä sit töitä tehdään!

Kyllä nyt on mieli kirkas ja olo kuin nuorella varsalla kun pääsee toteuttamaan itseään!

Tehkää tekin töitä, se kannattaa aina! Ja lukeminen, mutta siitähän me hevoset ei tiedetä mitään.

Valmet

Töihin siitä!

No niin, vihdoinkin tässä touhussa on jotain järkeä! Näin vapun kunniaksi täällä on tehty erilaisia puutarhahommia, ja meitsikin pääsi mukaan maisemanparannustalkoisiin. Pihalta kaadettiin koko syreeniaita pois, ja meitsi pyydettiin apuun raahaamaan syreenioksia pois pihalta.

Mä vähän arvelin että jotain tällasta saattaa olla tiedossa, kun Sari kiskoi mua perässään eräänä iltana puutarhaan ja takaisin, jotain mutisi että mun pitää tottua tähänkin maisemaan, kun normaalisti me hevoiset ei päästä talon etupihalle ollenkaan. Mikäpä siinä, kyllä mä käyn puhisemassa etupihallakin!

Sunnuntaina sit vihdoin Sari haki mut tarhasta ja valjasti ja aisoihin kiinnitti, ja ekalla kerralla pakotti Arskan mukaan pitämään musta kiinni. En tajua miksi, mutta Sari hyperventiloi taas ohjaksissa niin parempi kai että joku on sitäkin rauhoittelemassa.

Homma eteni siis niin että ensin mentiin puutarhaan, siellä käännyttiin risukasojen viereen ja sit pysähdyttiin hetkeksi kun Sari sitoi kuorman kiinni karttuun, ja sit lähdettiin takapihan puolelle, mihin taas pysähdyttiin syömään sillä aikaa kun Sari purki kuorman pois. Risujen lopullinen määränpää ei ole suinkaan keskellä takapihaa, mihin ne nyt jätettiin, vaan ne vedetään meitsin toimesta vielä ylös kalliolle jossa tehdään polttopuita, mutta Sari ei olis heikon hermorakenteensa vuoksi vielä tänään ollut siihen reissuun valmis, joten tyydyttiin kiskomaan muutama nippu etupihalta takapihalle. Samapa tuo mulle, jääpähän hommia sit muillekin päiville!

Jos annetaan jatkossa kuvien puhua puolestaan, eikö vaan?

Siitä se sit lähtee.

Tässä ahtaassa välissä täytyy olla tarkkana ettei osuta ränniin.

Muista Sari se ränni!!!

Ei se muistanut, otti osumaa...

Jäi vielä syreeniä odottamaan uutta reissua...

Tämmösiä nippuja kiskottiin.

Tämmösellä vehkeellä.

Täytyy kyllä sanoa että oli kerrankin tuottelias päivä, koko tämä viikko kuulemma kiskotaan näitä oksanippuja eri paikkoihin että saavat Sari ja Arska rakentaa sitten uutta aitaa.

On ilo olla mukana oikeissa töissä,

Valmet, työhevonen

Aurinkoista (ja tylsää) arkea

Täällä sitä vaan ollaan möllötelty auringossa. Ja välillä lumisateessa. Nyt taas auringossa.

Talon työtehtävistä ovat vastanneet Ransu ja Raaka-Arska, heistä kumpikin on hoitanut ratsun hommia. Ransu paremmin ja Arska omaan tapaansa haastavasti. Se ei vaan tunnu leppyvän, ottaa aina kauheet herneet nenään jos vähän alkaa jännittää, ni sit pitää jo hypätä pystyyn, ja usein. Sille jotenkin jää päälle se sekoiluvaihde, kai se on noiden suomenhevosten geeniperimässä toi vika.

Mä oon sopinut Sarin kanssa että jos mahdollista niin mä voin vältellä ratsun hommia, koska mä en oikeen niistä välitä. Säästän voimiani niihin oikeisiin töihin, metsätöihin ja niin edelleen. Tänään on kuulemma jotain tosimiesten hommaa tiedossa, täytyykin ottaa pikku nokoset ennen niitä!

Laitetaan teille nyt kuitenkin muutama kuva tosta jengistä, ettette unohda millaisia karvapalloja täällä mun valtakunnassa asustaa!